Kuiden väliset metsät

KUIDEN VÄLISET METSÄT

rätisevät, naksahtelevat
tulee mieleen lapsuus
takkatulella tarinoita kertovat
sankar mennyt, sankar uus

liekit taivasta valottavat
mennyt maailma palaa
alun aikain hongat
kyynel vierii salaa

pyhyyden ytimessä
petaamme aikaamme
sielu ihmisyydessä
avarramme taivaamme

pyhän planeetan kuiskaus
mullan ja mudan lupaus
tuli nuolee avaraa aikaa
tuskin enää taikaa

valon ja pimeän kanteleesi
fotosynteesi

oli pimeät nuo päivät eilisen
sitten saivat lammet pinnan jäisen
se toiselle on merkki kalman maan
mut minä säikeet valon kanssas jaan
valon joka pinnasta vaalean
pinnan haltian ihoa kosketan

menninkäinen maailmassa pimeän
aavistaa ylisen tulisen metsän
sinä metsänneito hopeaa silmissä
ne vielä unohdan illan elontiessä

kuvasi juureen rakkaan koivun
vähä vähältä pimeydestä toivun

huminassa kuusiston
lumen pinnassa rauha on

kalpenee, kun planeetalla tuulee
vuodenajat pois sulkee
myrskyllä maalailee
huomisen, silloin sen muukalaisen
taas tutun sävyn silmien
yhden pienen halauksen

ei löytynyt sitä yhdestä
ei aamusta kauneimmasta
sillä päivä elää yöstä
ja aamu elon illasta

löytyi syvyyksistä seesteisistä
pimeän painajaisista, kärsimyksestä
kipinä elämän kuin roihu pyhän
merkitys peilinä elämän

iloon, valoon, läheisyyteen
lämpimään päivänpaisteeseen
hyväksyväisyyteen
ja sielunveljeyteen

taru tähdistä suuntaa antoi
ei tunne tiennyt nimeään
kuiden yli kantoi
se jää menneeseen pimeään

sillä kauneutta on
että kauniitkin asiat
loppuvat joskus

vielä valo sammuu
mut vielä valon esiin tuo
vielä lehti kellastuu
viel kevät lumen luo
ja aallot muinaisen meren
loiskii kilpaa tähtirantaa
ja liekki menneen sydämen
uudelle viel tulensa antaa

paluu tähän aikaan ja uniin
ja myös aikoihin unettomiin
sinä kuulut aikoihin tuleviin
ja silloin kädestä sua kiinn'
tulevasta saavut syliin
nyt rakastan sua niin
siinä kaikki