Voikukkavalssin talo

"Tanssija, laulaja, pianonsoittaja, kokki, taiteilija..." lapsuuden haaveammattini ovat kutakuinkin käyneet toteen, se on kaunis ihme. Lapsena rakastin suunnitella ja tehdä videoprojekteja, haaveilin omasta musiikkivideosta. Tila, avaruus, hengähdys, taiteelliset mahdollisuudet ja kanssainnoittajat ovat saaneet minut osumaan kohtiin, joita en tiennyt voivani tai haluavani edes koskettaa. Tässä on nyt yhdistettynä oma ääni, soitto, kuva ja mekkokin. Ääniraidat on nauhoitettu kesäyönä harvinaisella hetkellä, jolloin koko suuri yhteisötalomme oli tyhjillään. Laulan oikeastaan tästä talosta ja tilasta, sen uomia lävitseni. Jo se hipaisu mikä näistä kerroksista viimeisen vuoden aikana on puolin ja toisin tullut näkyviin on jokseenkin erikoinen ja vähintäänkin magneettinen, silti kotoinen. Vain ne jotka tietää niin tietää millainen tämä paikka voi olla. Videokuva on meidän lumoavasta pihapiiristä.

Tällaista kerron:
Jos keho on lihaksi tullut ajatus synnistä, niin se laulaa
niin se tuntee ja luo, luulee
inhon ituja, kauhun kylvöjä, ääripäisiä ääniä
muistot täynnä? Hirsistä kaakeleihin,
astuessaan rakastumisen ovesta miljoonien kuvastimien huoneisiin miljoonien kuvastimien tiluksilla.
Lomassa kaikkien jälkien, valkoisissa punaisissaan, tyttö naisen pyörteinä. Äänenä äänettömän, liian hysteerinen?

Vaan kuinka laajasti voikin kokea tilaa kaiken sen ympärillä mitä ei supistuksissaan kyennyt huomaamaan?
Kuinka paljon kahleettomampi onkaan ihmispussin tuholaistarina-automaatin Luojana, katsojana?

Sallisiko kokea ihmisyyden purskahdusta, myös näkemiensä kuvien rumuutta ja vastakkaisuutta?
Sulautua syyllisyydentuntuun, kääriytyä käsitykseensä kahleista, antaa audion osua
ja edelleen antautua voikukkavalssiin,
Täällä.